Adhd työelämässä – jos maski putoaa
Teksti: Minni Metso, kokemustoimija ja sosiaaliohjaaja
Kuva: Canva muokattuna tekoälyllä
Istun toimiston nojatuolissa työkaverin raportointia kuunnellen. Havahdun nousseeni ylös etsiäkseni jotain, jonka ehdin jo unohtaa. Palaan istumaan. Löydän itseni nyppimästä hiusteni latvoja ja vilkaisen ympärilleni. Kollega tuntuu poraavan minuun katseellaan reikää. ”Suorista selkä, katso silmiin, hymähdä ja kysy jatkokysymys”, ajattelen. Hän varmasti luulee, etten keskity. Tahtomattani toistan saman tapahtumasarjan jälleen hetken kuluttua. Lopulta keskityn olemukseni optimointiin niin kovasti, että unohdan kuunnella.
Kokouksessa pyrin asettumaan itselleni rakentamaani aitaukseen, jonka sisälle mahtuu vain sopiva määrä olennaisia pointteja. Päähän on asennettu ohjenuora: ”Älä puhu liian pitkään, älä korjaa muiden epäolennaisia virheitä, älä vaikuta kaikkitietävältä.” Se tapahtuu aivan arkisissa tilanteissa – palkinnon arvoinen roolisuoritus. Nepsyn menestysresepti sosiaaliseen toimeentuloon. Hyvä maski on painava palkinto pieleen menneistä vuorovaikutustilanteista. Sen avulla saavuttaa neurotyypillisen aseman tekemällä arkisissa kohtaamisissa moninkertaisen määrän työtä.
Innostun, kun koulutuksessa täytyy lavastaa uhkaava asiakastilanne. Roolisuoritus suorastaan purskahtaa ulos, ja nimitän kollegaani rumalla nimellä. Kukaan ei naura, ei edes hymyile. Hengenvedon mittaisen hiljaisuuden jälkeen harjoitus jatkuu. Jään toivomaan, etten loukannut ketään. Vaikka varmasti viisainta olisi varmistaa tämä kysymällä, kauhu on kivettänyt minut niin, etteivät sanat suostu ulos suustani. Voin vain toivoa jonkun kertovan ääneen, jos jokin on pielessä.
Olen ollut itsestäni ja diagnoosistani avoin ensikohtaamisesta saakka. Kuitenkin alussa jokainen soluni vaikutti työskentelevän sen eteen, että keräisin mahdollisimman monta ”et vaikuta yhtään adhd:ltä” -kommenttia. Pettämätön muisti nauhoitti kaikki päivän tapahtumat, ja virtaa olisi riittänyt vaikka pitämään käsivoimin koko taloa kasassa. Pohjimmiltaan oli vaikea luottaa siihen, että ihmiset todella ymmärtäisivät, kuinka kokonaisvaltaisesti ”keskittymishäiriö” vaikuttaa vuorovaikutukseen ja toiminnanohjaukseen.
Myöhemmin selitin maskaamisen ylivireystilana, joka tulkkaa omaa sisäistä kokemusta nentille ymmärrettävään muotoon. Se on autopilotti; tekoäly, joka kehittyi korvaamaan toistuvien kokemusten riistämää hallinnan tunnetta. Ehkäisemään tilanteita, joissa innostukseni tulkitaan epäkohteliaana, kiinnostukseni ei välity tai keskittymiseni näyttää päinvastaiselta. Maski suojaa siltä jäytävältä epävarmuuden tunteelta, kun kykyni tulkita omaa ja muiden vuorovaikutusta osoittautuu jatkuvasti epäluotettavaksi.
Edes massiivinen määrä keräämääni nepsy-tietoa ei havainnollistanut, kuinka vähän maskaaminen on lopulta omassa hallinnassa. Työympäristö tulee tutuksi, ja useammin kuin päättää toimia tietyllä tavalla, huomaakin toimivansa luontaisella tavallaan impulsiivisesti, ilman turvallisen yksityiskohtaista tilanneanalyysia. Maski lipsuu, ja sen alla piileksinyt epävarmuus kavahtaa päivänvaloa. On kai opeteltava olemaan sujut kontrollin puutteen ja ennen kaikkea itsensä kanssa. Luottamaan aikuiseen itseensä ja ympäristön kykyyn haluta ymmärtää.
Etsin mukavaa kohtaa, johon laskea katseeni todella kuunnellakseni keskustelua. Koetan olla välittämättä siitä, että vastapuoli vilkuilee suuntaani hämmentyneenä. Yritän antaa itselleni tilaa löytää luonnollisimman tavan olla osana ympäristöä ja yhteisöä. Antaa itselleni anteeksi, etten usein ymmärrä kysyä, mitä työkaveri teki vapaapäivänään tai onko hänellä suunnitelmia kesälomalle. Estääkseni epävarmuuden vallankaappauksen voin ainoastaan pyrkiä luottamaan siihen, että joku kertoo ääneen, jos jokin on pielessä.
