Oma adhd:ni on todellinen

Teksti: emi__

Kuva: Pexels

Ensimmäisenä ajatuksena oli, ettei se ollut mahdollista. “Eihän minulla voi adhd:tä olla”, koska en sopinut siihen stereotyyppiseen muottiin, mitä itsekin luulin adhd:n olevan. Sitten alkoikin adhd:hen tutustuminen ja oirekuvauksen kartoittaminen. Muistan, kuinka kävin muiden kokemuksia läpi ja ajattelin “Kyllä, samaistun kyllä täysin hänen kokemukseensa”.

Nyt vuosia myöhemmin vertaistuen ja muun, kuten ammattituen, avulla olen saanut helpotusta arkeen, mutta on edelleen joitakin asioita, missä on haasteita ja vaikeuksia. Kuten itse kamppailen toiminnanohjauksen kanssa, mikä tuo lisähaasteita varsinkin arkeen. On todella vaikeaa aloittaa mitään ja säädellä omaa tekemistään. Menee tosi usein niin, että jumitun pitkäksi aikaa minkä tahansa tehtävän suhteen, minkä jälkeen tulee kiire tehdä mitään tehtäviä.

Valitettavasti oma tilanteeni on ollut sellainen, että jouduin turvautumaan todella paljon vertaistukeen ja ammattilaisiin, jotka tiesivät adhd:stä jonkun verran edes. Vanhemmiltani sitä ymmärrystä ei tullut eikä edelleenkään sitä ole. Aina kun olen yrittänyt selittää omaa näkökulmaa ja toimintatapojani sekä ajattelumallia, se tulkitaan suoraan vaan tekosyyksi. Heidän mielestään olen vaan saamaton, kun en saa esimerkiksi pyykkejä tehtyä.

Oireiluni on ollut tosi usein riidan aiheena, vaikken sitä ikinä ole halunnutkaan olevan vaan yrittänyt selvittää, mitä minun päässäni tapahtuu. Itseä harmittaa tässä ehkä eniten se, kun veljelläni on samaa haastetta ja häntä avustetaan ja tuetaan, mutta minua ei ikinä tuettu. Siitä sainkin sellaisen käsityksen, että he eivät vain viitsi minun kohdallani perehtyä haasteisiini ja vaikeuksiini. Jotenkin ehkä minulta jatkuvasti odotetaan, että eihän minulla voi olla mitään haasteita, sillä olen nainen.

Tuo on itsestäni ollut todella turhauttava ajatus. Osa minusta edelleen haluaa taistella siitä, että he ymmärtäisivät ehkä joku päivä. Toisaalta oloni tuntuu päihitetyltä, ihan kuin mitään ei olisi enää tehtävissä. Joudun kotiolosuhteissa aina maskaamaan eli peittelemään omia neuroepätyypillisiä ajatuksiani helpottaakseni ympärillä olevien elämää ja oloa. Huomaan, että se vie todella paljon jaksamisestani eikä jää oikein energiaa ja halua tehdä muita asioita, kuten vaikka käydä ulkoilemassa tai tehdä joitain kivoja asioita.

Haluan muiden samankaltaisessa tilanteessa olevien tietävän, että et ole yksin ja aina on mahdollisuus hakea apua ja ymmärrystä muualta, jos sitä ei saa lähipiiristään. Kuten terapeuttini sanoo minulle usein: “Asioilla on tapana järjestyä”. Ennemmin tai myöhemmin kaikki selkiää pikku hiljaa ja huomaat tulevasi enemmän ja enemmän ymmärrykseen ja osaat navigoida itseäsi adhd:si kanssa. <3