Etusivu | Adhd-tietoa | Tukea | Oppaat ja julkaisut | Ajankohtaista | ADHD-liitto | Yhteystiedot | Vertais- ja kokemustoiminta
Full version
Etusivu » Uutiset » Vastine - Helsingin Sanomien artikkeli 25.10.2017 Surullinen, ujo tai liian vilkas

Vastine - Helsingin Sanomien artikkeli 25.10.2017 Surullinen, ujo tai liian vilkas

Vastine - Helsingin Sanomien artikkeli 25.10.2017 Surullinen, ujo tai liian vilkas

Helsingin Sanomissa 25.10.2017 julkaistussa artikkelissa Surullinen, ujo tai liian vilkas, professori Petteri Pietikäinen kantaa huolta siitä, että ”ihmiset haluavat nykyään kaikelle diagnoosin”. Myös adhd:tä diagnosoidaan professori Pietikäisen mukaan turhan innokkaasti. Hän toteaa: ”Esimerkiksi adhd-diagnoosi sopii mielestäni hyvin tällaiseen aikakauteen, jossa ihmisillä on lyhyt pinna. Keskittymiskyvyn heikkeneminen on ihan kulttuurinen ilmiö, kun kaikenlaiset ärsykkeet ympäröivät meitä niin vahvasti”, hän sanoo. Professori huomauttaa, että kun takavuosina rikollisista ja vangeista puhuttiin psykopaatteina, nyt puhutaan siitä, että iso osa vangeista on adhd-tapauksia.

 

ADHD-liiton mielestä professori Pietikäinen on yksinkertaistanut ja vähätellyt oikean adhd:n vakavuutta. Adhd:n diagnostiset kriteerit ovat tiukat, ja erityisesti Suomessa diagnooseja asetetaan hyvin harkiten. Adhd-diagnoosia ei kirjoiteta hieman villeille tai niille, joilla silloin tällöin on vaikeaa keskittyä tehtäviinsä. Diagnoosiin asti yltääkseen oireiden täytyy aiheuttaa merkittävää haittaa useammassa elinympäristössä (kotona, töissä, koulussa, yms.), eikä oireita selitä mikään muu sairaus tai elämäntilanteeseen liittyvä seikka.

 

Diagnostisiin selvittelyihin harvoin hakeudutaan kevyin perustein. Usein kestää vuosia, ennen kuin henkilö uskaltautuu selvittelemään, mistä elämän haasteet johtuvat. Etenkin aikuisten kohdalla voi kulua useampi vuosi, kunnes diagnoosi varmistuu. Valitettava tosiasia on, että nykyinen terveydenhuoltojärjestelmämme edellyttää diagnoosia ennen, kuin hoitoa ja tukea voi saada. Toisaalta, mikäli hoito ja tuki eivät perustuisi diagnooseihin, niin kuinka päätettäisiin, kuka hoitoa ja tukea voi saada. Nykyistä järjestelmää voi ja saakin kyseenalaistaa, mutta kyseenalaistus olisi hyvä tehdä uuden ratkaisuehdotuksen muodossa.

 

Pietikäinen antaa ymmärtää, että hoidossa ei katsota kokonaiskuvaa, vaan tyydytään laittamaan sankoja vuotavan katon alle. Esimerkiksi adhd-oireisen lapsen kohdalla tuohon ei tyydytä. Tuen muotoja suunniteltaessa pyritään ottamaan huomioon koko lapsen ympäristö ja muuttamaan sitä, ei lasta sinällään. Vanhemmille tarjotaan tietoa ja keinoja tukea lastaan parhaalla mahdollisella tavalla.

 

Monilla paikkakunnilla hoito ja tuki järjestyvätkin, mutta käytännössä ADHD-liitto on saanut huomata, että hoidon ja tuen toteutuksessa on vahvoja alueellisia eroja. Toisinaan adhd-oireiset ja heidän läheisensä jäävät diagnoosin saatuaan ilman ymmärtävää kohtaamista ja asiallisesti laadittuja kuntoutussuunnitelmia. ADHD-liitto toivoo, että terveydenhuollon henkilöstö kautta maan, tutustuisi keväällä päivitettyyn adhd:n diagnosointia, hoitoa ja kuntoutusta, linjaavaan Käypä hoito -suositukseen.

 

ADHD-liitto ry

Back to navigation