fbpx

Neljän seinän ja pään sisällä -blogisarjassa kurkistetaan erään perheen adhd:n värittämään arkeen näinä poikkeuksellisina aikoina.

Kuvassa on kaksi paperista taiteltua origamikissaa pöydällä.

Olen tällä viikolla tehnyt noin kaksikymmentä epäonnistunutta origamikissaa, askarrellut pahvista muurahaisen, opettanut eskarilaiselle Ö-kirjaimen ja samalla yrittänyt pyörittää huushollia.

Viime kirjoituksessani paljastin sen, että etäesikoulun tehtävät ovat täällä meillä olleet hyvin luomuja, eli lähinnä metsässä samoilua ja ihmettelemistä. No, jotta kuopus olisi edes jollain mittakaavalla valmis kouluun, päätin tällä viikolla kokeilla vähän eskarikirjan tehtäviä. Siis, että lapsi tekisi tehtäviä. Olen melko varma siitä, että pärjäisin itse vielä näissä eskaritehtävissä, ainakin ennen tätä karanteenia, tänään en ole enää siitä niin varma.

Lapsi, joka yleensä tekee kaikkia tehtäviä innostuneena – on lievästi ilmaistuna innostuvaa sorttia – kiemurteli kuin sairas mato jo parin minuutin jälkeen. Syy? Hän ei saanut lupaa heti edetä niihin tehtäviin, jotka näyttivät hänen mielestään hauskemmilta. Seuraus? Ei pystynyt tekemään tehtäviä, oli tylsää ja kotilukujärjestyksessäkin luki telkkarin katselu.

Taisi olla tiistai ja alkuiltapäivä, kun hermoni olivat niin kireällä, että piti lähteä yksin lenkille lohtumusiikkia korvissa. Yleensä mukana on vähintään koira ja korvissa ainoastaan luonnon omat äänet, mutta tällä kertaa piti päästä yksin menemään. Aika monta kilometriä piti kävellä, ennen kuin hartiat laskivat niin alas, että kehtasin mennä takaisin kotiin.

Koulu alkaa syksyllä

Meidän aakkoslapsen on tarkoitus aloittaa syksyllä koulu. Vielä tällä hetkellä emme tiedä missä koulussa hän aloittaa, emmekä myös sitä, pääseekö hän pienluokalle vai ei. Sen ainoastaan tiedämme, että kunta oli jo ennen tätä pandemiaa päättänyt leikata resursseja juuri pienluokilta ja se tietää myös sitä, että pienluokalle pääseminen on vaikeampaa.

Sitä minä ajattelin, kun katsoin tuota kierivää sairastunutta matoa, että toivottavasti pienluokalla olisi sijaa vielä tälle yhdelle.

Meillä haasteena ei vielä ainakaan ole oppiminen, jos nyt jätetään pois haasteet ajantajunnan suhteen. Päinvastoin lapsi yleensä pitää tehtävien teosta. Suurempi haaste on muiden kanssa toimiminen ja siirtymiset yhdestä tapahtumasta seuraavaan. Kotona ollessa tämän kanssa pystyy suurin piirtein toimimaan ilman sen suurempia vastoinkäymisiä, mutta auta armias, kun ympärillä on muita lapsia, ja aikuisia, ja virikkeitä vääriin lähtöihin on lukuisia.

Se minua harmittaa tämän pandemian kourissa, että lapsi ei tällä hetkellä pääse harjoittelemaan juuri näitä sosiaalisia taitojaan. Meillä olisi oikeus viedä lapsi esikouluun ja päivähoitoon, mutta olemme kuitenkin valinneet kotona olemisen ihan sen vuoksi, että haluamme omalla toiminnallamme myötävaikuttaa koronakäyrän madaltamiseen.

Sujuvaa valehtelua psykologille

Oma käyrä ei kuitenkaan kovin helposti pysy matalalla. Meillä oli tällä viikolla puhelinaika psykologillemme, ja itse totesin hänelle, että tässä menee ihan mukavasti (jos ei omia jumiin jääneitä leukaperiä oteta huomioon), voisi olla pahemminkin asiat. Juttelimme hetken myös siitä, mitä päivisin olemme tehneet ja mainitsin tietenkin ylpeänä kaikki meidän puuhastelumme.

Tuli lapsen vuoro. Ei, hän ei ole oppinut mitään uutta tänä aikana, kun hän on ollut kotona. Äiti ei todellakaan ole mitään esikoulutehtäviä tehnyt hänen kanssaan. On todella tylsää, että ei pääse esikouluun ja nyt ei voi jatkaa koska telkkarista tulee Pokemon.

Sillä lailla.

Aina, kun minua oikein paljon ketuttaa tai on sellainen olo, että on hirveä kiire ja stressi, mikään ei mene niin kuin pitäisi, yritän muistaa yhden asian. Se minun stressini ja mahdollinen kiukku ovat minun lapseni lapsuus. En ole varmaan ainoa, joka aina välillä näkee tulevaisuuteen ja siellä jo aikuiset lapset psykologin sohvalla avaamassa lapsuutensa traumoja? No, voivat sitten kertoa myös tästä koronakaranteenista ja askartelevasta äidistä.

Kohta on pääsiäinen ja meidän perheessämme tehdään nyt pääsiäiskoristeita. Tulee varmaan sellainen rauhallinen ja seesteinen Strömsö-hetki.

Lohdutan itseäni sillä, että voin aina lähettää Uudenmaan rajan toiselle puolelle valokuvia meidän pääsiäisvalmisteluistamme. Valokuvistahan ei kuulu ääntä ja pahimmat säröt voi aina leikata pois.

   Teksti ja kuvat Micaela Röman
   Micaelan kuva Casual Friday Studios

   Olen Micaela Röman, kahden lapsen äiti ja yhden Bostoninterrierin ihmisäiti. Perheeseen kuuluu myös aviomies. Olen yrittäjä ja toimittaja ja asun ”hullujenhuoneella” Sipoossa.

Puhelinneuvonta

040 541 7696

ke ja to klo 9–11