fbpx

Neljän seinän ja pään sisällä -blogisarjassa kurkistetaan erään perheen adhd:n värittämään arkeen näinä poikkeuksellisina aikoina.

Kuvassa on koira ja poika, jotka nukkuvat. Koiran tassut koskettavat pojan otsaa.

Ystävältä tulee viesti: “Annan periksi, ei neljävuotiaan kanssa pysty pitämään mitään järjestystä kotona. Täysi kaaos.”

Vastaan hänelle tyynesti: “Voin korottaa. Yksi lapsi etäopiskelee, toisella lapsella adhd ja koiralla ensimmäiset juoksut.”

Ystävältä tulee lyhyt kuitti ja kuitti olen minäkin. Lähetämme joka ilta rajan toiselle puolelle – siis Uudenmaan rajan, ei kuolemanrajan – isovanhemmille lyhyen selostuksen päivästämme, ja sen laskun mukaan meidän perhe on elänyt eristettynä 16 vuorokautta.

Ymmärsin arvostaa koulua, varhaiskasvatusta ja henkilökuntaa jo ennen tätä virusta, mutta arvostus nousee joka tunti, kun tässä taloudessa olemme hereillä.

Tässä taloudessa on siis viisi olentoa: äiti, eli minä – minä olen juuri perustanut yrityksen ja pyrin pitämään sen yrityksen pystyssä myös läpi tämän hässäkän. Isä, joka tekee etänä töitä ja hänellä on töitä enemmän kuin ikinä. Iso lapsi, käy neljättä luokkaa ja opiskelee tällä hetkellä myös etänä. Kuopus on eskarilainen ja hänellä on diagnosoitu adhd viime syksynä. Sokerina pohjalla, vauhdikas koiranpentu. Vauhdikas koiranpentu, joka onnistui sijoittamaan ensimmäisen juoksuaikansa tähän samaan soppaan.

Rutiinit, rutiinit ja vielä kerran rutiinit

Kun siirryimme tähän etäopiskeluaikaan, meille vanhemmille annettiin vinkiksi rutiinien ylläpitäminen.

Adhd-perheissä, ainakin meidän perheessä, tämä varmasti aiheutti sekä hilpeyttä että kauhua. Hilpeyttä siitä syystä, että tiedämme rutiinien todellakin olevan tärkeitä ja kauhua siitä syystä, että nyt näissä rutiineissa pysyminen on milteipä mahdotonta.

Meillä pyritään normiarjessakin militaariseen järjestykseen. Herätys, lääke, eskariin ja sieltä haku. Rajoitetusti ja hyvin valikoidusti harrastuksia. Meillä jo viikonloput ja niiden tuoma poikkeus arkeen ovat haasteellisia.

Siirtyminen etäeskariin, siis. Ainakin yritimme luoda myös tähän erikoistilanteeseen rutiinit. Teimme eskarilaiselle helposti ymmärrettävän lukujärjestyksen. Päivän jako pienempiin osiin myötäilee tehtäviä, mitä muilla perheenjäsenillä on. Eli: aamupäivä, keskipäivä, iltapäivä ja illat.

No, meidän perheen kuopuksella juuri tämä aikakäsitys ja kellonajat ovat haasteellisia, eli lapsi ei ymmärrä näitä lainkaan. Voitte kuvitella, että aamu alkaa toteamalla, että kello on kolme.

Kolme, eli viisitoista nollanolla. Siksi, että kello 15.00 lukujärjestyksessä on luvassa – jos päivän muut kohdat ovat menneet hyvin – ruutuaikaa. Ja, kun herätessä kello ei ole kolme, niin voitte kuvitella, että päivä on pilalla. Ei ainoastaan lapsella, vaan meillä kaikilla.

Palkkaisin hoitajan, jos voisin

Ensin, tällä hetkellä ei todellakaan saisi vitsailla hoitohenkilökunnasta, mutta huumori on osa sitä, että jaksaa arjessa. Olen siis tullut siihen tulokseen, että palkkaisin tälle meidän kuopuksellemme hoitajan, jos voisin.

Tarve ei ole suuri, mutta hoidon ajankohta on kriittinen. Palkkaisin hoitajan herättämään kuopuksen, sanotaanko vaikka viiden, kuuden maissa aamulla. Hoitaja voisi antaa lapselle lääkkeen ja pientä purtavaa. Olisi sitten lääke mahdollisesti purrut, kun muu perhe kömpii omista koloistaan.

Meillä on siis se tilanne, että aamut ovat pahimpia. Ne hetket ennen kuin lääke vaikuttaa ja pyöristää terävimmät kulmat.

En tiedä minkälaisen muutoksen tällainen lääkkeen antava enkeli oikeasti toisi mukanaan, mutta sen ainakin tiedän, että loruttaminen, laskeminen ja askartelu sujuisi minulta itseltäni paremmin, jos en lähtisi näitä opettamaan hampaat irvessä.

Onneksi saimme jatkoaikaa

Tällä viikolla tuli tieto siitä, että pysymme etäopetuksessa aina toukokuun puoleenväliin asti. Voin vain kuvitella miltä tämä tieto tuntui ”normaaleissa” perheissä. Tiedän ainakin miltä se tuntuu täällä meillä, ja ajatukset tulevasta pyrkivät mieleen. Miten käy esimerkiksi koulun aloitus näiden erityislasten kohdalla?

Jollain tapaa olen kuitenkin iloinen siitä, että saimme jatkoaikaa tähän erityistilanteeseen. Kunhan nyt ensin käymme nallejahdissa ja eskariopetuksena toimii lintujen bongaus ja keppien heitto mahdollisimman pitkälle, ehdimme ehkä myös loruttamaan, laskemaan ja askartelemaan.

Verrattuna muihin, voimme siis melko usein korottaa. Tässä tilanteessa olen tullut siihen tulokseen, että yhtä usein voimme myös madaltaa sitä suorittamisen määrää.

Teksti ja kuvat Micaela Röman
Micaelan kuva Casual Friday Studios

Olen Micaela Röman, kahden lapsen äiti ja yhden Bostoninterrierin ihmisäiti. Perheeseen kuuluu myös aviomies. Olen yrittäjä ja toimittaja ja asun ”hullujenhuoneella” Sipoossa.

Puhelinneuvonta

040 541 7696

ke ja to klo 9–11