Neljän seinän ja pään sisällä -blogisarjassa kurkistetaan erään perheen adhd:n värittämään arkeen näinä poikkeuksellisina aikoina.

Kuvassa on metsäryteikkö, puissa ei ole lehtiä. Kuva on harmaasävyinen. Pikkupoika on ison puunkappaleen takana ja hän pitelee puunkappaletta.

“Äiti, tähän pitää äkkiä laittaa laastari!”

Aakkoslapsi halusi puistossa näyttää, miten korkealle ja kovaa hän uskalsi keinussa keinua. Otti todella kovat vauhdit, vielä seisaaltaan. Keinun alla, luonnollisesti ja turvaa tuomassa, turvahiekkaa. Sellaista oikein inhottavaa hiekkaa, joka sisältää pieniä kiviä. Sellaisia kiviä, jotka aivan varmasti raapii polven kuin polven auki.

Lapsi keinui, edelleen korkealle ja kovaa. Vauhti oli liian kova, ote lipsui ja lapsi tippui. Suoraan kasvoilleen, suoraan soraan. Minä tietenkin huolestuneena heti paikalle.

Mitä vielä! Lapsi nousi, pyyhki soran pois eikä kuuleman mukaan sattunut yhtään.

Sama lapsi on juossut suoraan sekä tolppaan että seinään. Menevälle ja nopealle sattuu. Mutta ei kuitenkaan satu. Ei siis todellakaan satu pahaltakaan näyttävät törmäykset, kaatumiset tai muut toilailut.

Mutta auta armias, kun täytyy mennä rokotettavaksi. Puhumattakaan siitä, jos johonkin kohtaan kehoa tulee naarmu! Ei ole naarmua pahempaa! Vaikka minun suhteellisen harjaantuneet silmäni yleensä eivät edes näe mitään jälkiä, niin laastari pitää kaivaa ja vähän äkkiä.

Ei saisi nauraa, edes salaa, mutta kyllä se eittämättä näyttää hauskalta, kun toinen joutuu pomppimaan yhdellä jalalla, jos ja kun polveen on tullut pienen pieni naarmu. Puhutaan siis sellaisesta naarmusta, joka syntyy, jos omalla kynnellä vähän osuu. Toistan, ei saisi nauraa, mutta vaikea niissä tilanteissa on pitää pokkaa.

Kyseessä on siis lapsi, jolla ennen lääkitystä oli myös päivähoidossa havaittavissa hyvinkin kovakouraisia otteita suhteissa muihin lapsiin ja myös aikuisiin. Yritä siinä sitten sanoittaa ja selittää, miten paljon tukasta repiminen sattuu verrattuna esimerkiksi pieneen naarmuun.

No, kuten tiedämme, näiden erityislasten kanssa puhuminen ja auki selittäminen ei ihan aina auta.

Ryysyrannan Jooseppi ja riikinkukko

Esikoisemme on aina piut paut välittänyt siitä, mitä vaatteita hänelle ostetaan ja puetaan ylle. Pääasia kaikille osapuolille on ollut ja on, että vaatteet ovat ehjät ja edes pukeutumishetkellä puhtaat. Plussaa on, jos vaatteet eivät kiristä mistään kohtaa. Ainoa rajoitus esikoisen pukeutumisessa ovat farkut, näitä hän suostuu käyttämään ainoastaan erikoistilanteissa.

Tämä on kieltämättä arkea helpottava piirre. Tällä tavalla luulimme pääsevämme myös kuopuksen kohdalla yli ja ympäri kaikkien näiden muotiprinttien ja suosikkihahmojen.

No, emme päässeet. Emme todellakaan päässeet.

Ensimmäisen kerran kiinnitimme tähän riikinkukkopiirteeseen huomiota yhdellä lomamatkalla. Kävelimme hyvin tyypillistä rantabulevardia, joka oli kimaltelevaa krääsää täynnä – kuopus rakasti aivan kaikkea! Mitä enemmän kultaa ja kimalletta, sen ihanampi ja ehdottomasti saatava oli kuopuksen mielestä.

Tämä ei siis jäänyt näihin rantakojujen koriste-esineisiin, tämä viehätys siirtyi myös vaatteisiin.

Jokainen, jolla on lapsi, jolla on taipumus päähänpinttymiin, tietää miten vaikea näitä on joko ohittaa tai päästä ympäri. Jos ehdolla ovat väärät vaatteet, niin pukemisesta syntyy helposti todella syvälle menevä härdelli. Ja jokainen, joka on jollain tavalla ollut osallisena tällaisessa härdellissä tietää, että näistä on todella vaikea päästä ulos. Parhaimmillaan ne pilaavat todella tehokkaasti muuten aivan mainiosti menneen päivän!

Ja mikä se on niissä housuissa ja niiden vetämisessä ylös aina kainaloihin asti? Tällä hetkellä, kun koko perhe pyörii yötä päivää samoilla neliöillä, uskallan sanoa, että kuopus nostaa housunsa todella, todella korkealle ja sitoo ne todella tiukasti kiinni vähintään 50 kertaa päivässä.

Pidätä nyt siinä naurua sitten, kun mieleesi juolahtaa kaikki kamelinvarpaista ja siitä eteenpäin. No, eipähän mummot kaupassa ainakaan valita, että tällä nuorison edustajalla vilkkuisi vako – siitä ei todellakaan ole pelkoa.

 

Isoveljestä ruokaroolimalli

Kuopus söi pienenä aivan kaikkea. Se on usein kansainvälisen adoption kautta tulleiden lasten tapa, syövät mitä vain ja paljon. Kun moni koiranomistaja sanoo, että koira voi muuten olla kuuro, mutta kuulee aina jääkaapin oven avautuvan, niin meillä oli ennen vähän sama tilanne. Siellä missä ruoka ja juoma, siellä myös kuopus.

Esikoinen on taas aina ollut hyvin pieniruokainen ja valikoiva. Lista asioista, joita hän ei syö, on melko pitkä. On marjaa, on juustoa, on kananmunan keltuainen.

Ja, kyllä. Juuri tässä kuopus on valinnut isoveljensä roolimallikseen! Siinä missä olemme yrittäneet kehottaa kuopusta seuraamaan veljensä jalanjälkiä – esimerkiksi rauhallisuudessa, ystävällisyydessä, ja maltissa, niin ei. Mutta, ruokarajoitteet – kyllä!

Eli, jos kohtaat päästä varpaisiin laastaroidun lapsen, jolla on kimallepaita ja housut nostettuna kainaloihin asti, joka kieltäytyy syömästä juustoa, voi hyvin olla, että olet tavannut meidän kuopuksemme!

Kyllä, sekä kuopus että esikoinen ovat kaiken yllä mainitun lisäksi kaikkea muutakin ihanaa. Tämän koronaeristyksen aikana on vain ihan tarpeeksi aikaa seurata näitä niin ihania erityispiirteitä ja raportoida niistä teille lukijoille.

   Teksti ja kuvat Micaela Röman

Micaelan kuva Casual Friday Studios

Olen Micaela Röman, kahden lapsen äiti ja yhden Bostoninterrierin ihmisäiti. Perheeseen kuuluu myös aviomies. Olen yrittäjä ja toimittaja ja asun ”hullujenhuoneella” Sipoossa.

Puhelinneuvonta

040 541 7696

ma–to klo 9–11