Kevät 2017. Oli halu olla aikaansaava, fiksu, lahjakas, ja kohta myös paperilla valmis erityisopettaja ja luokanopettaja. Olin tosi hyvä työssäni ja menestynyt ensimmäistä kertaa elämässäni opinnoissa, kun pääsin lukemaan itseäni erityisopettajaksi. Minä, joka olin aina ollut huono koulussa. Olen oikeastaan aina vihannut koulua. Koulu ei ole tarjonnut minulle oikein muuta kuin tiedon siitä, että olen huonompi kuin muut. En ikinä näyttänyt sitä ulospäin.

Vuonna 2017 olin saavuttamassa jotain, millä mitataan fiksu ihminen meidän yhteiskunnassamme, ylemmän korkeakoulututkinnon. Aivan kamala draivi, jotta saan kaiken tehtyä. Kolmivuorotyö ja vuodessa suoritetut 140 op yliopistolla kahdessa eri kaupungissa olisi ollut liikaa kenelle tahansa, mutta oma pää oli harvinaisen sekaisin. Tuntui, että ajatukset töistä ja koulusta seurasivat, eikä niistä päässyt eroon. Vaikeat keissit töissä, huoli ensi vuoden työpaikasta, gradu ja niin monta muutakin asiaa. Työmatkalla yhtäkkiä auton ratissa sumeni. Kaikki tuntui epätodelta, ja kylmä hiki virtasi läpi kehon. Olin peloissani. Mitä minulle tapahtuu?

Kevät 2018. Uupumuksesta seurannut ahdistuneisuus on edelleen vahvasti läsnä. Mietin vain, miksi tämä olotila kiusaa minua edelleen. Täysin epärealistisia pelkotiloja, aina fyysistä peloista psyykkisiin. Minulle oli kerrottu, että minua vaivaa määrittelemätön ahdistuneisuushäiriö, joka on seurausta uupumuksesta. Vaikka sen tiedostan, on pää silti kuin Lontoon metro. Unohdan aina sen, mitä psykologi on minulle kertonut. Istumme huhtikuisena päivänä avopuolisoni kanssa päihde- ja mielenterveyspoliklinikalla, jossa paikalla on mielenterveyspuolen hoitajia ja lääkäri Skype-yhteyden päässä. Tänä keväänä minulle on tehty tutkimuksia, joiden lopputulosta jännitämme. Lääkäri alkaa varovasti kertomaan: ”Me kaikki olemme erilaisia ja meillä on joskus hyvin erityisiä piirteitä…”. Omat kädet hikoavat ja tekee mieli huutaa, että ”SANO SE NYT”. Lääkäri pääsee vihdoin liturgian loppuun: ”… kaikki merkit viittaavat siihen, että Aapo sinulla on aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö adhd”.

Poks. Aika monta palikkaa järjestyksessä. Tai ei vielä tuolloin, eikä välttämättä vielä nyt syksyllä 2018, mutta hiljalleen. Peruskoulu 10 vuotta, lukio juuri ja juuri neljä vuotta, yliopisto kahdeksan ja CV muistuttaa mol.fi -sivustoa. On tultu, menty ja tehty aina jalat edellä, pää muutaman kilometrin jäljessä. Vaikka kuinka haluaisi omien asioiden olevan yhtä järjestyksessä kuin muillakin, ei ne vain ole ikinä olleet. Kaikki on ollut aina levällään ja sekaisin.

Mutta ehkä se halu olla kuin muut, on potkinut eteenpäin. Halu olla yhtä fiksu ja menestynyt kuin kaverini. Olen monta kertaa miettinyt, jos olisin saanut diagnoosin jo nuorena, olisinko luovuttanut ja jättänyt potentiaalini käyttämättä? Jotenkin pelkään, että monelle nuorelle käy tänä päivänä niin. Kouluissa mietitään mihin adhd-oireiset nuoret eivät pysty. Sen sijaan voisimme miettiä, mihin kaikkeen he pystyvät. Tästä pohdinnasta syntyi tämän kirjoituksen otsikko.

Olen tehnyt kaiken, jotta minua voi pitää fiksuna ihmisenä ja lahjakkaana siinä, mitä tällä hetkellä teen. Minun ei tarvitse todistella mitään enää kenellekään. Silti joudun miettimään, huolimatta titteleistä tai jo annetuista näytöistä työrintamalla, että jos kerron adhd:stä esimerkiksi työhaastattelussa tai uusille työkavereille, laskeeko (hyvin karrikoidusti) ihmisarvoni muiden silmissä. ”Ei toi voi olla kovin hyvä, ku sil on adhd”. Eikä se ole edes välttämättä sen ihmisen vika, jolla on omat ennakkoluulonsa, vaan adhd:llä on edelleen hyvin negatiivinen kaiku meidän yhteiskunnassamme.

Itse olen päättänyt olla se mikä olen, ja se ei muuksi muutu. Olen ylpeästi adhd-oireinen, koska se määrittää minussa niin suuren osan. Olen kertonut asiasta palavereissa oppilaiden vanhempien kanssa, työpaikalla ja harrastuksissa. Totean oppilaille, että minulla on muuten sama lääke tai minullakin on muuten toimintaterapia. Adhd on tällä hetkellä tärkein työvälineeni. Se tuo minulle ymmärrystä, valmiutta ja kykyä kohdata.

Kohtaamisia. En oikeastaan enää tiedä, onko tässä kirjoituksessa juurikaan punaista lankaa. Nyt se kuitenkin tulee: paras rokote ymmärtämättömyyttä vastaan on rohkea kohtaaminen. Etenkin opetusalalle toivon avoimempia kohtaamisia adhd-oireisten kanssa. Kohtaamisten, ja tiedon puute luo ymmärtämättömyyttä. Ymmärtämättömyys voi luoda konflikteja esimerkiksi oppilaan ja opettajan välillä, tai meidän adhd-tyyppien konflikteja itsemme ja ympäristön kanssa. Minulle kohtaaminen oman adhd:n kanssa antaa ymmärrystä itsestäni. Kestän omat konfliktini paljon paremmin, ja saan ohjausta elämän eri osa-alueille, niihin joissa minulla on vaikeuksia. Minun ei tarvitse olla kuin muut. Minä en halua olla kuin muut. En ole enää kateellinen muille, vaan voin olla ylpeä itsestäni. Kohtaan myös joka päivä omia oppilaitani. En haluaisi pakottaa heitä istumaan hiljaa paikallaan, tai välttelen sitä mahdollisuuksien mukaan. Paikallaan istuminen ei saa olla mikään hyve, jolla määritellään hyvä tai huono oppilas. Kyllä maailmaan ääntä ja liikettä mahtuu.

Rovaniemellä 19.9.2018

Aapo Heinonen
KM, erityisopettaja

Puhelinneuvonta

040 541 7696

ma-to klo 9-11