Neljän seinän ja pään sisällä -blogisarjassa kurkistetaan erään perheen adhd:n värittämään arkeen näinä poikkeuksellisina aikoina.
“Äiti, tarkoittaako tämä sitä, että minulla alkaa ensi viikolla koulu?”
En tiedä enää montako kertaa olen tämän esikoululaiselle selittänyt, että tämä eristys ja kotona pysyminen ei ole mikään loma, että tämä johtuu sellaisesta maailmalla ja meilläkin päin pyörivästä viruksesta. Sen toki ymmärrän, että virus ja sen aiheuttamat tuhot ovat liian vaikeita seitsemänvuotiaan käsittää, mutta kun perille ei mene nämä aikakäsitteet. Lapsi ei todellakaan ymmärrä, että eskari vielä jatkuu, sen jälkeen tulee tätäkin taukoa pidempi kesäloma, ja sen jälkeen alkaa vihdoin koulu.
Jos alkaa. Tätä jossittelua en ole kuitenkaan lapsen kanssa vielä jakanut. Yritän olla kiitollinen siitä, että lapsi on innoissaan aloittamassa koulutaipaleensa. Täytyy muistaa tämä innostus, kun lapsi tulevaisuudessa, teininä kenties, pistää hanttiin, kun kouluun pitäisi lähteä. Ehkä säästän myös tämän kirjoituksen, näytän tekstin hänelle, ja muistutan häntä siitä, miten innoissaan hän joskus koulusta oli.
Ei pitäisi maalata piruja seinälle. Onhan mahdollista, että lapsi on läpi koko oppivelvollisuuden todella innostunut koulunkäynnistä ja opiskelusta.
Maailma ja aika pienoismuodossa
Aika moni aakkoslapsen vanhempi vaikuttaa pohtivan omaa lastaan, aakkosyhdistelmää ja tämän aiheuttamaa käytöstä. Meidän tapauksessamme tähän pohdintaan yhtyy moni muukin, sukulaisia, varhaiskasvatuksessa toimivia henkilöitä ja varmaan moni ystävä ja naapurikin.
Nämä kaksi kuukautta eristyksessä ovat – hyvässä ja pahassa – tuoneet mukanaan mahdollisuuden pohtia tavallista enemmän. Osittain johtuen siitä, että ulkoisia virikkeitä on aika vähän, osittain siksi, että tätä laatuaikaa perheen parissa on todellakin ollut tarjolla.
Minulle tämä kaksi kuukautta on nostanut pintaan sen tosiasian, että aakkoslapsellamme tulee mahdollisesti olemaan erilaisia haasteita läpi koko elämänsä. Kyllä tiedän, että meillä kaikilla on oma kasamme haasteita kannettavana, mutta näillä erityisillä lapsilla, myöhemmin erityisillä aikuisilla, heillä on riski saada niitä ongelmia niin paljon ja niin vaikeina, että niistä ei selviä ilman ulkopuolista apua.
Kun pienet lapset toilailevat, sitä ajattelee, että kyllä he sitten viisastuvat, kun kasvavat isommiksi. On hetkiä, jolloin on raastavaa todeta se itselleen, että erityislasten kohdalla tämä ei välttämättä pidä paikkaansa. Pienet lapset, pienet pulmat – isompi lapsi, suuremmat ongelmat. Haasteet muuttavat vain muotoaan.
Missään vanhemmuusvalmennuksessa ei ikinä mainittu sitä, että vanhempana oleminen on verrattavissa siihen, että elää koko ajan sydän kehon ulkopuolella. Opetettiin vain, että jokaiselle annetaan juuri niin paljon, kun hän jaksaa kantaa. Mihin voi muuten laittaa tästä taakasta kiitokset? Samalla voisi kysyä, että miten tätä taakan jakamista oikein lasketaan?
Me olemme aina valmiina
…ja valmiiksi varuillamme, me aakkosvanhemmat. Tällä hetkellä keskustelu käy kuumana sekä ystäväpiirissä että keskustelupalstoilla – onko hyvä vai huono asia, että koulut, päiväkodit ja esikoulut avaavat ovensa ensi viikolla?
Ymmärrän hallituksen päätöksen. Pidän sitä hyvänä, että varsinkin vaikeissa olosuhteissa eläviä lapsia halutaan takaisin kouluihin ja päiväkoteihin edes vähäksi aikaa.
Nähtäväksi jää, miten ison haavan tämä pandemia jättää näihin haavoittuviin lapsiin ja nuoriin. Nähtäväksi jää myös se, miten me aikuiset reagoimme, kun me jonain päivänä pulpahdamme ulos siellä uudessa normaalissa. Usein sanotaan, että jaksamme niin kauan, kun on tilanne päällä, romahdus tulee vasta silloin, kun asiat ovat taas hyvin.
Tämä eristyksessä eläminen on eittämättä rasittanut perheitä, joissa on haasteita erityislasten muodossa, kun suurin osa tuesta ja kaikesta normaalista meni pitkäksi aikaa tauolle. Myös näiden perheiden, etenkin lasten ja nuorten saattaminen takaisin “normaaliin” tulee viemään oman aikansa. Ja tämä tulee maksamaan paljon – toivottavasti myös näille tarpeille löytyy tulevina kuukausina ja vuosina sekä paljon puhuttua tahtotilaa että puhdasta rahaa.
Itse olisin, ihan henkilökohtaisella tasolla toivonut, että lapset eivät olisi enää menneet kouluun ja päiväkotiin. Haluan heti myöntää, että tämä oma mielipiteeni nojautuu ainoastaan omiin tunteisiini, ennen kaikkea pelkoon. Tuntuu pelottavalta lähettää lapset “suureen maailmaan”, siellähän se virus vielä pyörii. Lasten kotona olo, se että he ovat olleet lähellä – todella lähellä, todella pitkään – on tuudittanut minut jonkinlaiseen turvallisuuden tunteeseen.
Virusta minä lähinnä pelkään, virustahan me täällä olemme olleet piilossa. Se, että nyt höllennetään rajoituksia, tuo mukanaan sen riskin, että me kaikki unohdamme nämä helpot säännöt käsienpesusta kahden metrin turvaväliin. Riskinä on toinen aalto, joka osuu juuri lomakauteen. Riskinä on, että emme pääse tapaamaan lasten isovanhempia koko kesänä. Kaikkea tätä minä jännitän.
Muuten en erityisesti jännitä tätä aakkoslapsen paluuta esikouluun, sillä tämä yhdistelmä – aakkoslapsi, eskari ja päivähoitotunnit – sehän jännittää aina. Niin paljon siellä sattuu ja tapahtuu jo ihan normaaleinakin aikoina.
Teksti ja kuvat Micaela Röman
Micaelan kuva Casual Friday Studios
Olen Micaela Röman, kahden lapsen äiti ja yhden Bostoninterrierin ihmisäiti. Perheeseen kuuluu myös aviomies. Olen yrittäjä ja toimittaja ja asun ”hullujenhuoneella” Sipoossa.