fbpx

Olin menevä lapsi. Aina keksimässä jekkuja. En minä pahantahtoinen ollut, vaikka monesti se ymmärrettiin niin. "Tyhmä ja laiska. Miksi et voi olla kuten isosiskosi?", ihmettelivät koulussa.

Muusikko Sana poseeraa nojaten käsillään rappusten kaiteeseen

Kun muut keskittyivät kuuntelemaan opettajaa, minä keskityin repimään pyyhekumista palasia, katselin lintuja ja piirsin kuvia vihkooni. Kun levottomuus iski voimalla kehooni, oli sitä mahdotonta vastustaa. Niin minä pyörin tai tuotin erilaisia ääniä, ihan tahtomattani. Opettajien mukaan häiritsin muita ja päädyin taas oppitunnin ajaksi käytävälle.

Teini-iän lähestyessä koulumenestykseni ärsykkeeksi tuli päihteet. Keskittyminen opiskeluun huononi entisestään. Hyväksynnän toivossa hyppäsin kaikkeen kiellettyyn mukaan ja olin aina väärään aikaan väärässä paikassa. Tunsin olevani väärinymmärretty. Se oli juurtunut niin syvälle minuun, että aloin rakentaa suojamuuria minun ja muun maailman välille.

Olin täysin eksyksissä. Maalailin mielikuvituksen turvin päässäni kauniita värikuvia, joiden avulla yritin paeta haitallisista tilanteista. Se näyttäytyi myös valehteluna. Silloin aloin kirjoittaa tunteitani paperille. Sanat muodostuivat riimeiksi. Lopulta sanoja oli tuhansittain ja ne vain odottivat ulospääsyä. Kun lausuin niitä yksin studiossa mikrofoniin, tunsin äärimmäistä vapautta ja rauhaa. Se oli kuin synninpäästöä. Avointa päiväkirjaa teinitytön elämästä kaikkine haavoineen.

Musiikin tekeminen oli parasta, mitä minulle oli tapahtunut. Tuntui, että rauhoituin sen parissa. Kerrankin jaksoin keskittyä johonkin, antaa itsestäni kaiken. Tuntui, että olin löytänyt oman juttuni.

Enhän minä olisi voinut arvata, minkä helvetin aloitin, kun julkaisin kappaleitani nettiin. Tappouhkauksia. Henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Pilkkaamista. Jokaisesta päivästä tuli vain edellistä raskaampi, ja yritin kaikin voimin pitää muurini pystyssä. Yritin esittää, ettei se satu.

Kiusaaminen vei syvemmälle päihteiden maailmaan. Lintsaamisesta tuli arkipäivää, eikä kukaan voinut auttaa minua, koska en näyttänyt, kuinka rikki ja hukassa olin.

Kaverit vihjailivat vuosia sen suuntaisesti, että minulla olisi alkoholiongelma. Menetin töitä ja ihmissuhteita. Menetin itseni. Vasta kymmenen vuoden jälkeen myönsin olevani alkoholisti. Lopetin siltä istumalta, kun sain kyynelvirran keskeltä itselleni sen sanottua. Harmittaa, että menetin niin monia vuosia. Monia vuosia, joista en muista mitään. Monia vuosia, kun en ollut oma itseni.

Selvä elämä tuntui hyvältä, ja aloin tutkiskella itseäni ja miettiä kuka minä olen. Löysin täysin uusia piirteitä, joita en ennen ollut edes ajatellut. Huomasin myös haitallisia toimintatapoja, joita lähdin tutkimaan netin syövereistä. Nopeasti huomasin, kuinka paljon minulla oli adhd-tyyppisiä oireita. Olin hämilläni, sillä se ei ikinä ollut käynyt mielen vieressäkään.

Kun hakeuduin tutkimuksiin, oli tapaukseni täysin selvä. F90.0. Se oli helpottavaa. Vapauttavaa. Kaikkeen tuli selitys. Koko elämälleni.

Moni asia olisi mennyt täysin toisin, jos adhd:n mahdollisuutta olisi tutkittu jo lapsena. Kaikki laitettiin vain vilkkaan luonteeni piikkiin. En ole kuitenkaan siitä katkera. En olisi minä, enkä olisi tässä, jos en olisi kulkenut juuri tätä matkaa. Nyt on hyvä olla.

”En oo tyhmä, enkä laiska. Ei ymmärretty, nähty tai kuultu tätä nuorta naista. Ja vaik suuntaa pitäs muuttaa, haluun huutaa, kun ei kukaan tajuukaan miltä tuntuu, kun joutuu kokee ulkopuolisuutta. Nyt mä tiedän sen, diagnoosi F90.0.” Sana – Uudestaan.

Teksti Sana, muusikko
Kuva Tuuli Nikki

Käy kuuntelemassa Sanan juuri julkaistu biisi täällä.

Puhelinneuvonta

040 541 7696

ke ja to klo 9–11