Neljän seinän ja pään sisällä -blogisarjassa kurkistetaan erään perheen adhd:n värittämään arkeen näinä poikkeuksellisina aikoina.

Kuvassa on talon seinä, jossa on paljon ikkunapintaa. Iso ja pieni nalle kurkistavat ikkunasta. Heidän viereensä ikkunaan on kiinnitetty kolme isoa punaista sydäntä.

“Voisivat hekin olla vähän johdonmukaisempia lapsensa kasvatuksessa.”

Nolottaa myöntää, mutta näin minä olen sanonut. Kyseessä yksi tuttavaperhe, jossa yksi “todella hankala lapsi”. Haluan kuitenkin lisätä, että sanoessani noin, olin yhden lapsen äiti. Yhden “normaalin” lapsen äiti.

Olen myöhemmin pyytänyt anteeksi. Sitä, että yritin antaa omasta mielestäni hyviä ja rakentavia neuvoja. Sitä, että ylipäätään sanoin jotain. Tänään tiedän, että ainoa tehtäväni olisi ollut kuunnella, olla läsnä. Mutta, olen pyytänyt anteeksi ja anteeksipyyntöni on hyväksytty. Tänä päivänä toteamme usein tämän kyseisen perheen äidin kanssa, että tärkeintä on, että on joku, jolle puhua. Joku, joka tietää minkälainen arki aakkoslapsen kanssa voi olla.

Sillä, minä olen nyt kahden lapsen äiti ja meidän perheemme kuopus on aakkoslapsi. Ja vasta nyt ymmärrän, miksi tämä edellä mainittu perheenäiti aina hymähti vinosti, kun raportoin hänelle haasteista meidän esikoisemme kanssa. Sillä, niitä haasteita ei oikeasti ollut. Kyseessä oli lähinnä normaalia väsymystä, ruuhkavuosien aiheuttamaa.

Puurot ja vellit

Olen pohtinut paljon tätä yhdistelmää, meidän perheessämme on yksi niin sanotusti normaali lapsi ja toinen lapsemme on aakkoslapsi. Meillä vanhemmilla ei ollut entuudesta minkäänlaisia omakohtaisia kokemuksia adhd:stä eikä muistakaan kirjainyhdistelmistä. Koska molemmat lapsemme ovat adoption kautta meille tulleet, emme pysty olemattomia johtolankoja seuraamalla löytämään perheessämme olevan adhd:n alkuperää.

Ikinä ei pitäisi verrata omaa tilannettaan muihin, vaikka päältäpäin näyttäisi, että yhdistäviä tekijöitä on paljon. Mutta, haluan kuitenkin todeta, että suurella mielenkiinnolla seuraan keskusteluja, joissa kerrotaan perheistä, missä monella lapsella on samat tai eri diagnoosit, joskus myös vanhemmilla todettu yksi tai monta diagnoosia. Näihin verrattuna – anteeksi – koen, että monet elävät paljon vaativampaa arkea kuin me.

Kun kohta seitsemän viikkoa on kökkinyt kotioloissa perheen kanssa, tulee kuitenkin mietittyä myös sitä, minkälaisia haasteita nämä lasten eroavaisuudet tuo mukanaan.

Kuin yö ja päivä

Ja, ne eroavaisuudet näkyvät heti, kun aamu sarastaa. Kuopus herättää ainakin vanhemmat aivan liian aikaisin. Tällä hetkellä meidät aikuiset kammetaan sängystä ilmoittamalla suureen ääneen, että on kakkahätä. Ensi viikolla tapa voi olla jokin muu, mikä tahansa, joka saa koko talon hereille.

Ne hetket ennen kuin kuopuksen lääke puree, ovat todella rasittavia. Vaikka kuinka yritän muistuttaa itseäni siitä, että lapsi ei voi itselleen eikä käytökselleen mitään, aamut saavat minut todella huonolle tuulelle. Kuopus paiskoo ovia, huutaa ja raivoaa ilman mitään meille muille näkyvää syytä ja minä haluaisin vain juoda aamukahvini edes jonkinsorttisessa rauhassa.

Esikoinen, hitaasti heräävä ja harvoin kierroksia ottava, kuumenee viimeistään aamiaispöydässä. Häntä ärsyttää lähinnä pikkuveljen aiheuttama rauhattomuus, mutta toki häntä ärsyttää myös se, että pöydän ympärillä on meneillään ainainen tappelu. Esikoinen ei kuitenkaan räyhää.

Oikeastaan kukaan muu kuin kuopus ei räyhää meidän perheessämme. Ennen pikkuveljen saapumista, olimme vähän niin kuin se kuuluisa tehdas, jossa valmistetaan tossuja. Hyvin hiljaisia, hyvin rauhallisia.

Mutta, se oli silloin. Niinä hetkinä, kun en todellakaan myöntäisi edes itse itselleni vuoden äiti -palkintoa, ihmettelen mistä tämä minun kiukkuni oikein kumpuaa. En edes tiennyt, että minussa on tällaisia piirteitä! Vieläkin muistan ne ensimmäiset kerrat, kun kuulin mieheni korottavan ääntään, tämäkin piirre ihan uusi ja tuli myös se kuopuksen haasteiden myötä.

Ja muistan sen, että toivoimme esikoiselle sisarusta juuri siitä syystä, että me kaikki oppisimme myös jotain uutta. Uutta olemme ainakin oppineet.

Ei mitään niin pahaa

…ettei jotain hyvääkin. Kohta seitsemän viikkoa karanteenia takana, ja perheen ulkopuoliset sosiaaliset kontaktit nollassa. Siinä joutuu, jos ei muuten, ainakin yrittämään tätä yhdessäoloa.

Siinä missä veljekset eivät ennen ole paljoakaan yhdessä puuhanneet, osittain johtuen eroavaisuuksistaan, osittain johtuen ikäerosta, on nyt huomattavissa kehitystä parempaan. On hetkiä, jolloin leikkivät yhdessä omassa huoneessaan, on jaettuja tuokioita Minecraftin kentillä. Olemme jopa päästäneet lapset yksin pihalle leikkimään, ennen tätä jompikumpi meistä vanhemmista oli aika mukana valvomassa.

Olemme päässeet jopa niin pitkälle, että iltaisin molemmat lapset kuuntelevat samaa iltatarinaa omissa sängyissään. Ja ihan rauhallisina. Jopa meidän pieni aakkoslapsemme.

Kerää varmaan voimia aamuraivoja varten.

   Teksti ja kuvat Micaela Röman

Micaelan kuva Casual Friday Studios

Olen Micaela Röman, kahden lapsen äiti ja yhden Bostoninterrierin ihmisäiti. Perheeseen kuuluu myös aviomies.
Olen yrittäjä ja toimittaja ja asun ”hullujenhuoneella” Sipoossa.

Puhelinneuvonta

040 541 7696

ma–to klo 9–11