fbpx

Eräs psykiatrian professori sanoi haastattelussaan jotain sinne päin, että korkeakoulutetut naiset ylidiagnosoivat itseään ja etteivät adhd:stä kärsivät saa yleensä vietyä yhtäkään koulutusta loppuun. Kokosin opinnäytetyöhöni perusteluita adhd:n tuen tarpeelle: ”Alisuoriutuminen opinnoissa, alisuoriutuminen työelämässä, rikollisuus, avioero, päihderiippuvuus”.

Huijarisyndrooma iski matkustaessani kotiin työhaastattelusta, jonka olin sopinut alkavan muutamaa tuntia sen jälkeen, kun kaksitoistatuntinen yövuoroni päättyy. Olinko sittenkin liikaa itseään analysoiva, hysteerinen somemaailman uhri, joka etsi laiskuudelleen hyvitystä stimulanttilääkkeistä? Olinko erityisyyttä tavoitteleva entinen lahjakas oppilas, joka ei erottunut enää tarpeeksi joukosta?

Sitten muistin, kuinka ala-asteen reissuvihkossa kuvailtiin säheltävää papupataa, joka kantoi talvisin kouluun sukset ja luistimet samana päivänä, jottei saisi jälleen moitteita unohduksesta. Muistin yhdeksännellä luokalla kiitettävän keskiarvon hintana keräämäni yli 250 tuntia poissaoloja. Muistin lukioaikaiset loppuunpalamiset, kuinka nukahdin aamiaiselta päiväunille ja koetin pakottaa aivojani lukemaan ylioppilaskirjoituksiin olettaen, että polttava motivaationi olisi tehnyt siitä mahdollista.

Tunnistin erilaisuuden siinä, kuinka persoonallisuus ja kertyneet kokemukset näkyvät saman diagnoosin alla olevien elämänkaaressa. Vain hetki sitten roikuin korkeakoulun vaatimusten mukana viimeisillä voimillani, kunnes ammattilainen viimein tunnisti minut ja sain ensimmäistä kertaa lopettaa selviytymisen.

Pian huomasin, kuinka moni ympärilläni kamppaili päivittäin sen saman sisäisen uhmaikäisen taaperon kanssa syyttäen itseään riittämättömyydestä omien kykyjensä ja tavoitteidensa toteutumisessa. Tiesin, että jos avoimuus omasta tarinastani etäännyttäisi edes yhtä ihmistä itseensä pettymisen kierteestä, olisin siihen valmis.

Matka koulu- ja työelämän läpi tähän pisteeseen on vaatinut paljon stressinsietokykyä, palautumisen harjoittelua, itseensä tutustumista ja itsensä hyväksymistä. Omien oireiden ja työtapojen kanssa on pitänyt opetella tulemaan hyväksyvästi toimeen ja toisaalta viestimään niistä selkeästi myös muille. Nämä taidot ovat seurausta sellaisesta avusta ja vertaisuudesta, joista liian moni joutuu taistelemaan vähäisillä voimavaroilla.

Mukanani kulkee yhä vähemmän painoarvoa saava pelko siitä, että tulee tulkituksi välinpitämättömänä. Ympäristö luo suuren osan adhd:n kyvystä toimia sen osana, jonka vuoksi tietoisuuden ja ymmärryksen lisääntyminen ihan joka puolella on meidän kaikkien hyväksi.

ADHOODSissa on syntynyt lämmin ja avoin yhteisö, jossa ei tarvitse miettiä uskaltaako. Jatkuvasti yllättyy siitä, kuinka samanlaisia kokemuksia ja ajatuksia jakaa muiden sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat kokeneet olevansa oman mielenmallinsa kanssa yksin. Työpaikkana liitto on antanut tilan vapaalle luovuudelle ja vaikuttamiselle, jossa ideat ja näkemykset otetaan aidon kiinnostuneesti vastaan. Tiivistäisin niin ADHOODSin kuin työntekijän roolin lauseeseen ”Saa olla oma itsensä”.

Aloitan työharjoitteluni aikana ADHOODSin podcastin, jossa keskustelemme yhdessä muiden vertaisten kanssa meihin vaikuttavista asioista. Toivon yhteisömme kaltaisen ymmärtävän empaattisen tilan leviävän, jotta yhä useammassa ympäristössä saisi kokea uskaltavansa ja riittävänsä minuna ja sinuna. Meillä nepsyillä on käsittämätön määrä vahvuuksia, joiden löytyminen ja käyttäminen on vain oikeanlaista pohjaa vailla.

Minni Metso

 

Puhelinneuvonta

09 8567 7130

ke ja to klo 9–11