Syövän sädekehän loisteessa

Syövän sädekehän loisteessa

Tämä kirjoitus on kiertänyt Äidin mielessä jo kauan ja Äiti on yrittänyt pukea sanoiksi ajatuksiaan ja pyyhkinyt pois ja hylännyt tekstiä ja kirjoittanut taas – ja pelännyt. Mitä tapahtuu, jos kerron tämän? Miten puhua tästä polttamatta koko metsää risunuotiolla? Mitä meistä ajatellaan tämän jälkeen? Menettääkö Teinipoika tämän vuoksi jotain? Rapistuuko sädekehä? Jos joku ymmärtää väärin? Mutta vaikka Äidin elämässä on kauheita ja pelottavia asioita tapahtunut ennenkin niin silti Äidin tähänastisen elämän pelottavin asia on ollut Teinipojan sairastuminen syöpään. Että mitään sen vähempää Äiti ei ainakaan suostu enää pelkäämään.

 

Syöpä on kauhea tauti ja sitä ei toivo kenellekään ja Äiti toivoo, että se ei koskaan olisi koskettanut heidän elämäänsä. Teinipoika kuitenkin saattaisi sanoa toisin. Miksi? Koska Teinipojan elämää on varjostanut ja tuhonnut paljon pahemmin toinen sairaus, sairaus johon ei ole parantavaa hoitoa ja joka aiheuttaa paljon häpeää, surua ja ahdistusta. Se on sairaus, jolle kukaan ei kerää rahaa eikä sitä sairastaville järjestetä unelmapäiviä, viimeisiä toiveita tai tsemppipalkintoja. Se on sairaus, jonka olemassaolosta kiistelevät kalanmaksaöljykauppiaat, kuusenkerkkäuskovaiset, lääkärit, opettajat, besserwisserit ja salaliittoteoreetikot. Sen syyksi on epäilty synnytyksenaikaista hapenpuutetta, perimää, atsovärejä, ympäristömyrkkyjä, prosessoitua ruokaa, liian lähellä meneviä sähkökenttiä, sisäilmaongelmia, sokeria ja traumoja – vain muutama syy mainittaessa. Kuitenkin sairauden syytä etsittäessä syyllisyysruletissa on yksi varma voittonumero joka kierroksella: vanhemmat. Se voittonumero napsahtaa riippumatta siitä, mitä vanhemmat tekevät. Joku keskustelupalstoilla tietää kuitenkin varmasti, että lääkkeet/lääkkeettömyys/pienluokka/normiluokka/avustaja/vitamiinit/ valmisruoka/vegeruokavalio/terapia/tutkimukset on väärin. Ja vähintäänkin tuo on perinnöllistä. Ja ennen vanhaan ei ollut tätä sairautta vaan tällaiset lapset kyllä risulla saatiin kuriin! Totta, Äitikin on kuullut niistä, jotka lapsena saivat varmuuden vuoksi selkään koska kuitenkin kohta tekisivät jotain pahaa. Usein he kertovat tarinaansa selvittyään lastenkodista/vankilasta/vieroitushoidosta. Että ei hyvin toimi se risukaan.

 

Kun Teinipoika sairastui syöpään, maailma mullistui monella tapaa. Myös sillä tavalla, että yhtäkkiä ”kaikki on mulle ystävällisiä!”, eikä Teinipoika ollutkaan enää toisten nuorten hyljeksinnän, ivan ja pilkan kohde ja yhtäkkiä näiden nuorten vanhemmat antoivatkin lastensa olla Teinipojan seurassa eikä luokkakaverin synttärit olletkaan enää se surun päivä – kun mua ei kutsuta, vaikka kaikki muut. Yhtäkkiä Teinipoika ei ollutkaan enää se tunteja häiritsevä, ärsyttävä, aikaansaamaton, helposti suuttuva, meluisa ja vaikeuksiin päätyvä sählääjä vaan se nuori, jolla on syöpä ja joka saa kaiken myötätunnon. Yhtäkkiä kaikki ymmärsivätkin häntä, myös sitä, ettei hän jaksa keskittyä, ei aloittaa eikä saattaa loppuun.

 

Surkuhupaisaa tässä vaan oli se, että ei se Teinipoika jaksanut keskittyä aiemminkaan. Mutta nyt se oli YMMÄRRETTÄVÄÄ. Sitä se ei kuitenkaan ollut sillä toisella diagnoosilla, joka muuten on juuri se keskittymisen ja tarkkaavuuden häiriö.

”Mun koko elämä on ollut itkua” sanoo Teinipoika, kun aiemmista vaikeuksista puhutaan. Äiti voisi väittää vastaan, mutta ymmärtää mitä Teinipoika tarkoittaa. Jo päivähoidossa se alkoi. Aina jotain oli tehty väärin. Ei istu paikallaan, tappelee, rikkoo. Kauan odotettu ekaluokka loppuu viikon päästä määräaikaiseen koulusta erottamiseen, kun iso kivi on lähtenyt lapasesta ja mennyt liian läheltä jotain toista. Lastensuojeluilmoitus. Palaveria ja istuntoa toisensa perään. Lääkäriä ja psykiatria. Kotiselvitystä. Erityisopetuspäätös. Lääkitys.

 

Vanhemmat olivat epäilleet jo vuosia, että joku tässä ei nyt natsaa ja järjestivät jopa mahdollisuuden olla vain kotona. Ei ole pakko mennä päivähoitoon, jos siellä voi noin huonosti ja poika itkee joka aamu, kun pitää lähteä. Ei auttanut. Tutkimuksiin pääsy kesti ikuisuuden ja lopulta vanhemmat veivät pojan yksityiselle. Diagnoosi oli nopeasti selvä: ADHD. Lääkitys todennäköisesti auttaa. Vanhemmat eivät halunneet lääkkeitä ja kokeilivat kaikkea muuta (myös sitä kalanmaksaöljyä!), kunnes tuli se päivä, että joko lääkkeet tai kouluun ei ole asiaa. Koululla ei ole resursseja auttaa asiaa muuten, sanottiin.

 

Joten poika söi lääkkeitä, kävi läpi julkisen puolen tutkimukset, terapian, toimintaterapian, ryhmäterapian ja kuka jaksaa laskea mitä kaikkea muuta. Oli pienluokalla, oli avustajaa ja homma saatiin jotenkin toimimaan. Ja pikkuhiljaa poika alkoi saada kavereita, kun ei aina päätynyt riitoihin, alkoi olla iloisempi, kun ei aina mokannut joka paikassa, alkoi päästä mukaan toisten juttuihin ja alkoi saada kokemusta siitä, että hän on hyvä! Enää ei kotona itketty joka ilta pieleen mennyttä päivää, tehtyjä mokia, saatuja raivareita ja ainaista yksinäisyyttä. Ja joka aamu sitä samaa itkua, en halua mennä kouluun. Tsemppaamista, auttamista, kannustusta ja tuskaisia rukouksia: anna tämän päivän mennä hyvin. Auta etten mä riitele, hauku, suutu ja sählää. Ja illalla: anteeksi, että mä taas…

 

Yhtenä kesänä sitten pidettiin lääketaukoa, jota jatkettiin ja jatkettiin…Eikä koskaan aloitettu uudestaan. Vaikka muutaman kerran sitten jo Teinipoika pohtikin, että pitäisikö aloittaa uusiksi, kun keskittyminen murrosiässä tuli taas vaikeammaksi. Vaikka vihasikin lääkkeitä, mutta vielä enemmän vihasi sitä mitä saattoi tapahtua – ja sitten lopulta vihaisi taas itseään.

 

Olivatko lääkkeet sitten auttaneet? Vai aika ja positiiviset kokemukset? Jälkimmäisiä ei olisi ehkä saatu siinä ajassa ilman lääkkeitä ja vuosien huono palaute oli jo vaikuttanut negatiivisesti Teinipojan minäkuvaan. Koulunkäynti oli vaarantumassa. Enempään odotteluun ei ollut enää varaa. Kenties on niin, että vaikka lääkkeet eivät poistaneetkaan myrskyävää virtaa, rakensivat ne sillan sen yli kunnes oma uimataito kantaa. Mutta jokaisen virta on erilainen ja on riskaabeliä jumalkompleksia mennä sokkona sanomaan mikä on kenenkin kohdalla se AINOA oikea ratkaisu – jos sellaista nyt edes on.

 

Kuitenkin lopulta tuli se kaikkien rukousten täyttymys: hän pääsisi tavalliselle luokalle! Hän olisi taas normaali! Ei enää apisluokan vammainen! Tavallinen! Tavallinen!! Sitä ensimmäistä vuotta ”taviksena” Äiti ei unohda koskaan. Kuinka vanhempainvartissa Äiti itki, mutta ilosta. Poika ei ollutkaan ärsyttävä keskeyttäjä vaan tiedonhaluinen. Ei häiritsevä höpöttäjä vaan sosiaalinen ja hyvä keskustelemaan. Ei uhmakas kyseenalaistaja vaan utelias ja pohdiskeleva. ”Ja tuosta pojasta tulee vielä jotain suurta!” julisti opettaja lopulta. Äiti itki myös kevätjuhlassa, mutta nyt eniten sitä, että opettaja vaihtuisi – taas. Opettajan vaikutus pojan elämään oli käänteentekevä ja Äiti vain toivoi, että vaikutus myös säilyisi.

 

Kauanko säilyy syövän tuoma sädekehä? Sitä Äiti miettii, kun koulusta alkaa tulla viestiä levottomuudesta ja keskittymisvaikeuksista. ”Eikö sairasloman jälkeen saa toipumislomaa” kysyy Teinipoika itkuisella äänellä, kun asiasta puhutaan. Nyt ainakin vielä ”ymmärretään, että on väsynyt” ja asioita saadaan sovittua. Osa siirretään syksyyn, osa suoritetaan eri tavalla.

 

Äiti toivoo, ettei kukaan ymmärrä tätä väärin. Heidän perheensä on pohjattoman kiitollinen kaikesta avusta ja tuesta mitä he ovat saaneet ja kaikesta hyvästä mitä Teinipoika on saanut. Mutta surullista on se, että vaadittiin syöpä ennen kuin ärsyttävä häirikkö luettiin taas ihmisten joukkoon kuuluvaksi. Ja vielä surullisempaa on se, että siinä samassa sosiaalisessa elinkautisessa lusii niin monta lasta ja nuorta edelleen, itkien itsensä uneen joka ilta. Ja heidän vanhempansa, ikuisesti syytetyt ja tuomitut, pää painuksissa anoen lapselleen edes palaa ihmisyyttä. Ja kaiken yllä besserwisserit tietämässä, julistamassa, tuomitsemassa: ”Ei sellaista sairautta olekaan, ja jos onkin, niin se on vanhempien vika! Risua ja vihanneksia! Joogaa ja kalanmaksaöljyä!”

 

Vieläkö joku ihmettelee miksi Teinipojasta syöpä ei aina olekaan niin paha juttu tai ei ainakaan hänen elämässään se pahin? Syövästä kun voi päästä eroon, mutta ADHD:n – ja sen seurausten – kanssa on vain opittava elämään. Valitettavasti se ei kuitenkaan ole pakollista ympäristölle. Tänä suvaitsevaisuuden hekuma-aikana soisikin edes ripauksen tuota maailmoja syleilevää rakkautta ropisevan näillekin lapsille. Vaikka edes ne leivänmurut pöydän alta.

 

(Kiitos Mommy Be Good kannustuksesta tämän julkaisuun. Ja käänteinen kiitos kaikille niille ”tietäjille” joiden lyhytnäköisten kommenttien vuoksi tämä on pakko nyt julkaista)

 

Teksti Todelliset Tubettajat

Kuva Pixhill